Aikalisä

Niin hurahti neljä viikkoa. Juuri kun pääsi alkuun piti lopettaa. Viimeinen viikko huipentui koko jutun läpimenoon, jonka jälkeen söimme jäätelöt ja läksimme kotiin. Nyt juttu muhii alitajunnassa kesän ajan ja elokuussa pääsemme harjoittelemaan päänäyttämölle.

nhp
Lähes koko työryhmä.

Perjantain läpimeno järjestettiin mm. sen takia, että työryhmän tekniikan edustajat näkevät mitä me näyttelijät olemme saaneet aikaan. Esimerkiksi valosuunnittelija Hannu Suutari näkee näyttelijöiden asemia eli missä kohtaa lavalla kukin seisoo missäkin tilanteessa. Toki kaikki asemat tulevat vielä monta kertaa muuttumaan, mutta jotain hahmotelmaa sieltä ehkä pystyy näkemään. Ja ainakin kohtausten tunnelmaa pystyy jo aistimaan. Myös pukusuunnittelija Satu Suutari näkee läpimenoissa miten näyttelijät liikkuvat eli mitä puvuilta vaaditaan, äänisuunnittelija Timo Pönni kuulee kappaleet näyttelijöiden laulamina ja kampaaja-maskeeraja Liisa Sormunen pääsee jatkamaan omaa suunnitteluaan sekä peruukkien ja viiksien tekoa ym. Samalla läpimeno myös videoitiin, jotta taltioinnilta voi syksyllä tarkistaa yksityiskohtia.

Ja vaikka kaikki tietävät että kyseessä on TODELLAKIN harjoitus ja että käsissä on raakile ja että työryhmä ei ole arvostelemassa vaan katsomassa läpimenoa oman työnsä läpi, niin silti se aiheuttaa paineita. Koska oma toive on, että olisi jo valmis, kun ei kuitenkaan ole. Oman keskeneräisyyden sietäminen kuuluu työkuvaan.

Läpimenon jälkeen olo oli ontto. Päällimmäisenä oli harmitus. Harmitus siitä ettei kohtauksia oltu ehditty harjoitella lisää, sillä tämä viikko keskityttiin lauluihin ja tansseihin. Vaikka kuinka olin paukuttanut tekstiä päähän ja miettinyt kohtauksia kotona, niin yksin tätä työtä ei pysty tekemään vaan tilanteet täytyy saada rakentaa vastanäyttelijöiden ja ohjaajan kanssa.

Läpimeno oli kuitenkin tärkeä. Se on varma. Siinä näki miten energiaa täytyy säästää matkan varrella jotta jaksaa loppuun saakka. Samoin näkee jo vähän pitkää linjaa eli mitä asioita pitää näytellä missäkin kohtauksessa niin etteivät motiivit unohdu matkan varrella. Koko ajan ei tarvitse alleviivata roolihenkilönsä mielentilaa vaan sitä täytyy annostella niin, että katsoja pysyy kärryillä siitä mitä henkilön päässä tapahtuu.

Nämä yliheitot ovat siitä mukavia että kesä on kuin aikalisä jonka aikana saa etäisyyttä asioihin ja elokuussa pääsee starttaamaan tuoreilla aivoilla. Ja jos joku ihmettelee näyttelijöiden pitkää kesälomaa, niin se johtuu siitä, että talvella teemme kuusipäiväistä viikkoa eli sunnuntai on meidän viikonloppumme.

Matti Leino ja Sinikka Salminen trailerin kuvauksissa
Matti Leino ja Sinikka Salminen trailerin kuvauksissa.

Ihan kokonaan loma ei vielä alkanut vaan maanantaina kuvasimme vielä trailerin teatterin nettisivuja varten. Kuvaukset olivat mahtava tapa lopettaa tämä harjoitusperiodi sillä siitä sai esimakua mitä tuleman pitää, kun kuvauksia varten päänäyttämölle oli rakennettu Eira Lähteisen suunnittelema lavastus. Ja vaikka se ei vielä ollutkaan valmis niin silti näkee jo, että siitä tulee hieno ja tyylikäs. Myös se minkälaisen hahmon puvusto ja kampaaja-maskeeraaja minulle loivat oli jotain ihan käsittämätöntä. En meinannut tunnistaa itseäni peilistä. Kuvasimme musiikki videon Yliannos rakkautta -kappaleelle ja hauskaa oli. Saa nähdä mitä videovastaavamme Veikko Pulli saa materiaalista irti. Jännityksellä jään odottamaan. Niin ja bändikin oli ensimmäistä kertaa mukana. Seuraavan kerran heitä näkeekin vasta muutama viikko ennen ensi-iltaa.

Neljä viikkoa on takana ja mieli on levollinen. Paljon täytyy vielä harjoitella ennenkuin juttu on valmis, mutta aikaakin onneksi on. Olisihan se turhauttavaa jos esitys olisi jo nyt loistokunnossa ja syksyn viikot menisivät peukaloiden pyörittelyksi ja ensi-illan odotteluksi. Luuranko on pystyssä. Syksyllä asetellaan sisuskalut oikeille kohdilleen. Mutta hitsit, miten hieno juttu tästä tulee!

Sinikka Salminen

Jaa:
FacebookTwitterShare

Miksi pitää harjoitella?

Kolmas viikko takana. Tällä viikolla siirryimme harjoittelemaan musikaalin toista puoliaikaa.

Esityksiä harjoitellaan jotta niitä voi esittää maksavalle yleisölle ja jotta niitä voi toistaa ilta toisensa jälkeen niin ettei esityksen taso heittele. Yleispätevä sääntö on, että mitä helpommalta ja kevyemmältä esitys näyttää, sitä enemmän sen takana on harjoitustunteja. Esityksille on määrätty harjoitusmäärä minimit. Puhenäytelmillä se on 42 harjoitusta ja musikaalissa 60. Yksi harjoitus on n.4 tuntia eli kun tehdään kaksiosaista päivää tulee yhdelle päivälle aina kaksi harjoitusta. Tästä voi nopealla laskutoimituksella tulla siihen johtopäätökseen että tätä käsillä olevaa musikaalia harjoitellaan reilu kaksi kuukautta.

Lasse Sandberg harjoittelemassa laulua
Lasse Sandberg harjoittelee lauluja taustanauhan kanssa.

Musikaalissa on enemmän harjoiteltavia elementtejä kun puhenäytelmässä eli siis laulut ja tanssit. Tällaisessa Broadway-tason musikaalissa elementit ovat todella vaativia. Esimerkiksi laulut jotka ensikuulemalta kuulostavat suht simppeleiltä ovat lähemmin tarkasteltuina hyvinkin haastavia mm. rytmityksiltään. Eli näiden biisien harjoittelemiseen on oikeasti käytettävä aikaa. Ne eivät tule ilmaiseksi.

Turvallisuus on myös yksi syy miksi harjoitellaan. Kaikki kantamiset, lyönnit ym. täytyy harjoitella hyvin tarkasti ettei esityksessä tapahdu vahinkoja. Toistoja tulee harjoituskaudella satoja ja esitykset päälle. Yhden tai kahden kerran tehty esim. selkää väärällä tapaa kuormittava liike voi vielä mennä, mutta kun sen toistaa pari sataa kertaa niin jossain vaiheessa seinä tulee vastaan. Harjoituskaudella on varmistettava että esiintyjät ovat esiintymiskunnossa vielä viimeisissäkin esityksissä. Kun liikeradat on tehty tarkasti ne voi tehdä hallitusti myös silloin kun jännittää tai on esityskierrokset päällä. Harjoitus vaiheessa mustelmilta harvoin säästyy, kun asioita ei vielä ole lyöty lukkoon. Ja pienenä juonipaljastuksena voin kertoa, että tässä jutussa käytetään myös oikeaa tulta. Se onkin oma episodinsa, joka täytyy harjoitella erityisen tarkkaan.

Turvallisuudesta on kyse myös silloin jos näyttelijällä on jotain liikkumiseen vaikuttavia vammoja kuten esim. polvivammaisin näyttelijämme Katariina. Katariinan molemmat polvet ovat hajonneet niin, että polvea paikallaan pitävät tukirakenteet ovat revenneet tai puuttuvat kokonaan esim. eturistisiteet molemmista polvista. Tämä on otettava harjoitusvaiheessa huomioon. Kaikki tanssit on tehtävä niin, että ne on mahdollista tanssia myös huonoina päivinä jolloin pelkkä käveleminen tekee kipeää.

IMG_7128 IMG_7127

Koreografi Jens (oik.) ohjaa Emppua.
Koreografi Jens Walentinsson (oik.) ohjaa Emppu Jurvasta.

Toisto on tämän ammatin suola, sokeri ja pippuri. Monesti sanotaan, että näyttelijän ammatti on mielenkiintoista koska kaikki päivät on erilaisia. Joo, onhan se tavallaan totta, mutta sitten taas toisaalta missä muussa ammatissa työkaveri sanoo joka päivä täsmälleen samat asiat, aika usein täsmälleen samassa järjestyksessä, samoja äänenpainoja ja taukoja käyttäen. Toistoa, toistoa, toista. Toki esityksissä on aina eri yleisö ja eri viritys ja asiat voivat muuttua ja niiden pitääkin muuttua, mutta pohjimmiltaan kyse on toistosta ja siitä miten esityksen saa silti pidettyä elävänä ja hengittävänä. Kohtauksen runko pysyy samana ja mitä varmemmin se on harjoiteltu, sitä enemmän sen varaan voi heittäytyä ja elää tilanteen mukana.

Tarkoitukseni on kirjoittaa tänne blogiin koko harjoituskauden ajan aina ensi-iltaan saakka. Kerran viikossa tai riippuen siitä miten paljon sydäntä pitää purkaa. Harjoituskauteen mahtuu aina erilaisia vaiheita. Jossain vaiheessa täytyy vaipua syvään epätoivoon jotta sieltä voi taas nousta ylös ja jossain vaiheessa juttu ei enää etene ennenkuin sille saadaan yleisö.

Kaikki mitä kirjoitan on omia mielipiteitäni ja voin olla (ja todennäköisesti myös olen) monissa asioissa täysin väärässä.

Sinikka Salminen

Jaa:
FacebookTwitterShare

Läpimeno

Tänään torstaina meillä oli iltaharjoituksessa tiedossa ensimmäisen puoliajan läpimeno.

IMG_7106

(Kuvassa Liisa Peltonen ja Matti Leino)

Päätettiin, että ei puhuta edes läpikahlauksesta vaan käydään vain kaikki kohtaukset läpi siinä järjestyksessä kuin ne plarissa ovat, sillä läpimeno voi näyttelijän korvaan kalskahtaa turhan jännittävältä tässä vaiheessa, kun kaikki asiat ovat vielä niin kovin hatarasti muistissa.
Harjoitukset tapahtuvat siis edelleen harjoitushuoneessa, joka on samankokoinen kuin päänäyttämö, mutta siinä kohtaa missä päänäyttämöllä alkaa yleisöpenkit, niin harjoitushuoneessa vastassa on seinä. Kulkuja eli ns. sisäänkäyntejä joista on pääsy näyttämölle, on merkkaamassa teipit lattiassa. Lavasteita on käytössä vasta muutamia esim. sänky, pöytä, divaani, puhelinkoppi. Harjoitusvaatteet ovat ihmisten omia eli miehillä yleensä verkkarit ja T-paita, naisilla ehkä trikoot, hame ja paita. Puvustolta olemme saaneet harjoituskenkiä käyttöön. En esim. itse käytä juurikaan korkokenkiä arkielämässäni, mutta näyttämöllä niitä joutuu lähes aina pitämään. Sen takia on tärkeä saada heti alussa oikeanlaiset kengät, että oppii kävelemään niillä. Ne vaikuttavat olennaisesti roolihahmon ryhtiin ja rytmiin. Myös tanssit on hyvä harjoitella oikeilla kengillä, jotta mm. naiset oppivat kannattelemaan itseään korkojen päällä. Niin ja omat tukat ja omat naturellit naamat. Ja loisteputki valossa. Teatterin glamouri on siis tässä harjoitusvaiheessa hyvin kaukana.

IMG_7104

(Kuvassa Sinikka Salminen ja Katariina Kuisma-Syrjä lauluharjoituksissa)

Mutta kas, harjoitus kantaa hedelmää. Reilun tunnin aikana täräytimme harjoitussaliin yllättävän toimivan ensimmäisen puoliajan. Ihmiset olivat tehneet ihan mielettömiä harppauksia eteenpäin ja kohtaukset toimivat jo nyt, näinkin lyhyen harjoitusajan jälkeen, ihan todella todella hyvin. No, sen lisäksi, että ihmiset ovat huiman taitavia, se kertoo muunmuassa siitä, että kohtaukset on huippu hyvin kirjoitettu. Ja kohtauksia rytmittää musiikkinumerot, jotka kuulostavat nekin jo todella hyviltä, vaikka bändinä toimii tällä hetkellä yksinään kapellimestarimme ja hieman epävireinen piano.

Olin niin hämmästynyt siitä miten hyvin tämä juttu toimii jo nyt, etten läpimenon jälkeen oikein tiennyt miten päin istua tai seistä tai mitä sanoa.

Höh.

Ihanaa olla taas töissä.

Jaa:
FacebookTwitterShare

Kaaos

Olen ollut niin kauan poissa teatterilta, ensin vuorotteluvapaalla ja lähes heti perään äitiyslomalla, että nyt täytyy uudestaan oppia tämä teatterilaisten rytmi eli päiväharjoitukset klo 10-14 ja iltaharjoitukset klo 18-21.30. Kaksiosainen päivä. Ja tottuuhan siihen. Kaksiosaiseen työpäivään. Kaikkeen tottuu. Neljä tuntia on juuri hyvä aika tehdä luovaa työtä. Sitten pääsee kotiin. Jeeeee. Ja illalla uudestaan. Mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, että neljä tuntia siinä välissä eli päivätauko, olisi jotenkin lomaa ja että olisi vapaalla. Ei. Se tarkoittaa sitä että pää prosessoi. Biisit soivat päässä lakkaamatta ja kohtaukset välähtelevät mielessä. Se ei ole millään tavalla organisoitua ajattelua (ainakana minulla) vaan pelkkää kaaosta. Sekavaa. Ajatukset pomppii asioista toiseen:

Pitäisikö se taimaus tehdä sittenkin niin? Jos en pitäisikään siinä kohtaa taukoa vaan jatkaisin heti suoraan repliikin loppuun. Siinä kohdassa voisin heittää takin Johannan päälle. ”Valehtele voi kulta minkä voit, uskottele sun vielä oon…”. Ohjaaja sanoi, että positiivisen kautta. ”Mä tiedän. Mun tarttee vaan nopeasti puhua Ivanin kanssa…” Ensimmäisen fraasin voisin laulaa ammattimaisesti. Voikohan sen hedelmäkorin tiputtaa lattialle? Pitää pyytää Maippia tönäisemään oikein kunnolla niin saan siitä hyvän iskun.

Loputon kakofonia korvien välissä ja samaan aikaan tekee perheelle ruokaa ehkä vähän imuroi ettei taaperoikäinen lapsi syö eilispäivän ruoan jäänteitä keittiön lattialta, käy kaupassa, juo kahvia, vähän nukkuu että jaksaisi pysyä hereillä puoli kymmeneen sillä äitiyslomalla olen mennyt nukkumaan viimeistään yhdeksältä ja juuri kun vähän rauhoittuu niin sitten pitääkin sännätä takaisin töihin. Iltaharjoituksen jälkeen ei kykene enää kuin tuijottamaan lahnana televisiota.

Toisaalta se on juuri tämä kakofonia jota olen kaivannut olessani poissa töistä. Sillä se hetki, kun hypätään ensimmäisen kerran plarien eli käsikirjoitusten kanssa näyttämölle, on totaalista kaaosta, ylivirittynyttä ja hermostunutta. Itse ainakin mielelläni haluaisin tehdä heti valmista (mikä ei tietenkään ole mahdollista). Omassa päässä on valmiina jonkinlainen kohtauksen rytmi mihin pyrkii, mutta vastanäyttelijällä saattaa olla ihan erilainen mielikuva, samoin ohjaajalla, niin ja sillä kolmannella ja neljännellä kanssanäyttelijällä. Siinä ryskäytetään monta liikkuvaa elementtiä yhdessä näyttämölle ja silmät on kiinni plarissa (koska päivätauolla ei ollut aikaa opiskella repliikkejä ulkoa) toisessa kädessä on käsilaukku ja sieltä pitäisi kaivaa juuri oikealla hetkellä tupakka tai käyntikortti ja antaa se vastanäyttelijälle juuri oikealla hetkellä ja sitten on se kolmas vastanäyttelijä ja neljäs vastanäyttelijä. Niin ja nyt lähtee biisi (se biisi jota on tänä aamuna ensimmäisen kerran harjoiteltu, jonka rytmitykset on itseltä vielä aivan hukassa) ja niin edespäin.

Sitä se on. Kaaosta.

Ja sitten siellä pitäisi säilyttää oma mielenrauha. Muistaa että jossain vaiheessa asiat selkiintyvät. Jossain vaiheessa osaan repliikit ulkoa. Jossain vaiheessa biisitkin tulee selkärangasta. Jossain vaiheessa pystyy katsomaan vastanäyttelijäänsä silmiin. Jossain vaiheessa pystyy jopa kuulemaan mitä vastanäyttelijä sanoo.

Tässä harjoitus vaiheessa pelkkä lavalla seisominen on hankalaa. Muun muassa siksi, että on korkokengät jalassa ja on yhtäkkiä seitsemän senttiä pidempi. Huimaa. Kun ei yhtään ole vielä roolihenkilönsä nahoissa. Olo on kuin peuralla ajovaloissa.

Silti ensimmäisen viikon jälkeen en ole epätoivoinen. Jotain hahmotelmaa on syntynyt. Olemme olleet sitäpaitsi hyvin ahkeria. Ensimmmäinen puoliaika on yhtä kohtausta lukuunottamatta kahlattu läpi lauluineen ja tansseineen. Nyt jo näkee että tästä tulee timanttinen juttu. Niin ja se ensi-iltahan oli todellakin vasta syyskuussa ja niitä paineitakin piti ottaa vasta syssymmällä…

Sinikka Salminen, näyttelijä

Jaa:
FacebookTwitterShare

Ensimmäinen lukutreeni

Naisia hermoromahduksen partaalla – musikaalin ensimmäinen lukutreeni teatterin harjoitussalissa. Tätä on odotettu. Ensimmäisen kerran kuulin musikaalista yli vuosi sitten, kun keskustelin Kirsi-Kaisa Sinisalon (teatterinjohtaja) kanssa tulevista jutuista. Olin silloin jäämässä äitiyslomalle ja ilmaisin mielenkiintoni tätä juttua kohtaan. En ollut nähnyt elokuvaa, mutta tiesin sen kyllä. Musikaalissa tuntui olevan kaikki asiat kohdallaan. Iso Broadway-musikaali ja Suomen kantaesitys. Huhhuh. Niin hienolta kuulostava juttu, että halusin ehdottomasti olla mukana.

Joskus viime syksynä sain kuulla, että pääsen näyttelemään Pepaa, musikaalin päähahmoa. En uskonut asiaa ennenkuin näin nimeni ilmoitustaululla.

Kaikki istuvat pitkän pöydän ääreen. Mukana on vierailijoita. Petjan olen nähnyt kesäteatterissa, mutta en tunne. Matti on mukana Suomi sataa ja tuulee – esityksessä, mutta en tunne (olemme kyllä kätelleet). Miikka on tuttu kasvo kaupungilta, olemme hei – tuttuja. Maxim ja Emppu. Empun tunnistan kirjastosta. Muut ovat vanhoja tuttuja työkavereita. Maiju Sallaksen (ohjaaja) kanssa olen tehnyt töitä aikaisemmin. Samoin Jens Walentinssonin (koreografi). Olen ns. tutulla maaperällä, mutta silti jännittää. Aiemmista jutuista joissa on ollut paljon vierailijoita, tiedän että työryhmä hitsautuu kasaan harjoitusten edetessä. Niin on käynyt joka ikinen kerta. Alkuun jännittää ja on painetta tutustua uusiin ihmisiin, mutta ensi-iltaan tultaessa kaikki ovat yhtä rakkaita ja tärkeitä kuin nekin joiden kanssa on tehnyt töitä jo kymmenen vuotta. Tässä ammatissa joutuu menemään iholle. Silloin on vaikea olla tutustumatta.

Kohta alkaa esittelykierros ja pitää kertoa oma nimi, kuka on ja mitä tekee. Ei hätää olen harjoitellut kotona.

– Hei olen Sinikka ja näyttelen Pepaa.

Sydän hakkaa ja hikoiluttaa. Tässä sitä vapistaan. Ammatti esiintyjä vaikka pelkkä oman nimen ääneen sanominen saa pään tärisemään.

Esittelykierroksen jälkeen luemme käsikirjoituksen kannesta kanteen. Olen lukenut tekstiä kotona ja nauranut ääneen. Teksti on lyhyttä, napakkaa ja hauskaa. Ehdottomasti paras musikaali teksti jonka olen lukenut. Ja nyt, kun kuulee tekstin oikeiden näyttelijöiden lukemana ja kuulee biisit, jotka kapellimestari Antti Paranko soittaa tietokoneeltaan aina oikeissa kohtaa, se kuulostaa vieläkin paremmalta. Se on aivan oikeasti upea juttu. Mielikuvat kohtauksista pyörivät päässä ja samalla hirvittää miten iso kakku itsellä on. Kakku eli rooli. Selviääkö siitä? Onneksi sitä ei tarvitse tehdä yksin. Tässä jutussa päärooli on yksi rooli muiden joukossa. Pepa on kyllä näkökulma henkilö, mutta koko näytelmä ei makaa pääroolin harteilla. Tämä on ehdottomasti koko työryhmän juttu. Niin ja senhän takia näitä juttuja harjoitellaan, että niitä harjoitellaan. Kenenkään ei tarvitse olla valmis ensimmäisissä lukutreeneissä.

Teemme musikaalia ns. yliheittona. Eli harjoittelemme keväällä 4 viikkoa, jonka jälkeen jätämme sen lepäämään kesän ajaksi. Elokuun ensimmäinen päivä palaamme sorvin ääreen ja ensi-ilta on 14.9.

Näiden neljän viikon aikana on tarkoitus kahlata koko juttu läpi. Keskitymme musiikkiin ja tansseihin, mutta teemme pohjat myös kohtauksiin. Eli jonkinlaista runkoa: tää tulis täältä ja menis tänne ja olis tässä kun sanois tälleen ja sitten tää tanssis ja laulais tälleen. Eli saa tehdä ilman paineita. Paineita aletaan ottaa sitten joskus syssymällä.

Ihanaa olla näin päreinä tästä jutusta. Tässä on kaikki palaset kohdallaan.

Sinikka Salminen, näyttelijä

Jaa:
FacebookTwitterShare

Naisia hermoromahduksen partaalla

Jeffrey Lanen ja David Yazbekin musikaali Naisia hermoromahduksen partaalla perustuu espanjalaisen Pedro Almodovarin saman nimiseen, huippusuosittuun, elokuvaan vuodelta 1988. Musikaalin juoni noudattelee varsin uskollisesti elokuvan tapahtumakulkuja. Se on absurdi farssi intohimoisista ja aktiivisista naisista ja kevytmielisestä miehestä, joka ei voi olla rakastumatta jokaiseen vastaantulevaan naiseen.

Hyvin rakennettu Broadway-musikaali on mm. palkittu arvostetuilla Tony-palkinnoilla ja sitä on esitetty hyvällä menestyksellä mm. Lontoo West Endissä. Se on mahtava, elämäniloinen ja omalla tavallaan myös viisas tarina rakkaudesta, mustasukkaisuudesta ja särkyvistä sydämistä. Se näyttää hyvin tunnistettavalla ja hauskalla tavalla mihin kaikkeen hulluuteen rakkaus voi ihmisen ajaa ja kuinka ihanaa, mutta katoavaista rakkaus kuitenkin lopulta on.

Ensi-ilta 14.9.2017 Päänäyttämö

 

Jaa:
FacebookTwitterShare

Näyttelijä Mikko Töyssy kertoo: Mitäs te sitten teette, jos näyttelijä sairastuu?

” Minkälaisia ne teidän työpäivät siellä teatterilla on?”

Kerron seuraavaksi viime viikosta, josta löytyy vastaukset molempiin edellä esitettyihin kysymyksiin.

Näyttelijän työviikko on 6-päiväinen, maanantaista lauantaihin.
Työpäivä on useimmiten kaksiosainen.
Hämeenlinnassa harjoitukset ovat klo 10-14 sekä klo 18-21:30.
Usein loppuviikosta on näytöksiä, joten päivä voi olla myös mallia:
-Harjoitukset 10-14 ja näytös klo 19-21:30.
-Näytökset klo 14 & 19
-Työryhmän keskenään niin sopiessa, voidaan kaksiosainen harjoituksista koostuva päivä pitää joskus myös yhtenä pitkänä harjoituspäivänä 10-17.

Näyttelijällä voi olla parhaimmillaan/pahimmillaan viisikin eri näytelmää päällekkäin.
Osaa näytellään ja osaa vasta harjoitellaan.
Suomi sataa ja tuulee -näytelmää, jota juuri paraikaa harjoittelemme, on työstetty pääosin kaksiosaisissa harjoituksissa.

Lähdetään liikkeelle viime viikon tiistaista.

Aamulla herään klo 8:00.
Aamutoimet ja kuulumisien vaihdot kauniimman osapuolen kanssa.
Köpsöttelen klo 9:07 Tampereelta lähtevään junaan ja siellä avaan plarin (näytelmän käsikirjoitus) ja tutustun edessä olevan päivän antiin.
Juna on perillä Hämeenlinnassa klo 9:47 ja minä olen työmaalla klo 9:55.
Teatterin näyttelijälämpiössä aamukahvin parissa kokoontuu sekä Suomi 100 -näytelmän näyttelijät, että samaan aikaan Verstas-näyttämölle valmistuvan Kohtauksia eräästä avioliitosta -näytelmän näyttelijät.

Näyttelijöiden ”pukukoppi” on lämpiö

Tähän väliin totean, että näyttelijäntyö on ennen kaikkea joukkuepeliä.
Hyvä joukkuehenki näkyy jo pukukopissa. Meidän ”pukukoppi” on näyttelijälämpiö, jossa joka aamuisen paskan puhumisen määrän pitää ylittää (tai alittaa) tietty raja-arvo, jotta päivä lähtee hyvin käyntiin.
Aamukahvit kupissa on mukava turista kollegoiden kanssa ei töihin liittyvistä asioista. Tämä taitaa olla universaali ilmiö työmaalla kuin työmaalla. Kuten ovat nimikkokupitkin. Yleensä oppii kerrasta.
Viimeisimmän oppitunnin sai Pedro Hietanen täällä vieraillessaan.

Mussen laki. Älä koske
Mussen laki. Älä koske

Klo 10:05 kuiskaaja-järjestäjämme Henna kuuluttaa harjoituksiemme alkavan harjoitussalissa. Tämä peruskouluajoiltakin tuttu keskusradio-tyyppinen kuulutus tehdään aina harjoituksen alkaessa tai päättyessä.
Se kuuluu talon joka puolella (näyttämöitä lukuunottamatta), jotta kaikki talossa olevat tietävät, että milloin harjoitukset on käynnissä, tauolla tai kokonaan päättyneet.

Koreografi-ohjaajamme Ari Numminen pitää meille alkuun n. 20 min kestävän kehonlämmitysharjoituksen. Luvassa on erilaisia tanssillisia liikkumismuotoja ympäri harjoitussalia sekä lopuksi pilatekseen/joogaan pohjautuvat kehon avaukset lattialla istuen ja maaten. Kyllä alkulämppä on aina tervetullut. On niin paljon mukavempi mennä lavalle, kun kroppa ja ääni on auki.

Tämän jälkeen siirrymme näyttämölle, jossa aloitamme kohtauksien harjoittelun. Luvassa on politiikka-nimellä kulkeva kohtaus, jossa me poliitikot istumme pitkien pöytien takana ja käymme poliittista keskustelua erilaisista säästötoimenpiteistä. Välillä poliitikot puhkeavat laulamaan kertoen omasta työstään ja sitten taas palaamme päivän polttaviin aiheisiin. Ohjaajamme Kirsi-Kaisa Sinisalo kertoo näkemyksiään kohtauksen mahdollisesta kulusta ja näyttelijät antavat omia mielipiteitään. Arillakin on omat näkemyksensä asioista ja näin prosessi kulkee omaa polkuaan. Ensin keskustellaan ja sitten testataan käytännössä. Tämä kuvio toistuu yhden harjoituksen aikana useasti.
Ajan taju hukkuu harjoitellessamme ja yks kaks yllättäen kuiskaajamme Henna ilmoittaakin, että kello on 11:40, ruokatauon paikka.

Mikko Töyssy ja Lasse Sandberg musikaalikomedia Kalle Aaltosessa (Kuva: Tommi Kantanen)
Mikko Töyssy ja Lasse Sandberg musikaalikomedia Kalle Aaltosessa 2015 (Kuva: Tommi Kantanen)

Thai-kuutio mikroon ja lämpiön sohvalle odottelemaan. Tiistain lounastauon rutiineihin kuuluu myös selitys urheiluvastaavallemme Lasselle, että miksi en taaskaan pysty osallistumaan iltapäivän lentopallovuorolle. Lasse vannoo, ettei puhu minulle enää. Iltaharjoituksiin mennessä hän unohtaa lupauksensa. Niin käy aina, valitettavasti.

20 min ruokatauko on ohi ja näin klo 12 jatketaan taas politiikka-kohtauksen parissa. Kyseinen kohtaus on niin pitkä, että siihen kuluu koko aamupäivän harjoitus. Kahdelta lopetetaan ja Hämeenlinnassa asuvat näyttelijät suuntaavat kotiin. Muutama meistä näyttelijöistä asuu toisella paikkakunnalla ja meidän kohdalla harjoitusten välinen tauko kuluu aikaa tappamalla. Kuka käy hiihtämässä, kuka kuntosalilla, kuka kaupungilla, ketkä lentopallovuorolla jne. Jokaisella on omat tapansa toimia.
Itse käyn, eritoten elo-marraskuu & maalis-toukokuun välisenä aikana, usein heittämässä frisbeegolfia. Tänä talvisena tiistaina tyydyn pelkään nettisurffailuun lämpiön sohvalla.

Klo 16:00 lähden reippaalle happikävelylle ja 45 min hämeenlinnalaista raitisilmaa tekee kyllä tehtävänsä. Nopeasti ruokaa naamariin ja päiväunille lämpiön sohvalle. It’s the place to be.

Klo 17:30 jälkeen lämpiö alkaa taas täyttyä ahkerista työntekijöistä. Aamuiset rutiinit toistuvat. Yksi etsii nimikkokuppiaan, toinen kertaa repliikkejä ja kolmas herää päiväunilta.

Klo 18:05 jatketaan politiikkakohtauksen parissa. Aluksi näyttämölle tarvitaan näyttelijöistä vain minä ja Anneli Ranta. Kohtauksen sisällä on pienempi kohtaus, jossa minun roolihahmolle olisi tarkoitus keksiä eräänlainen performanssisisääntulo. Tätä varten Ari kysyy minulta, että mitäs kaikkia urheilulajeja olen elämäni aikana harrastanut. Muutaman lueteltuani Ari pyytää minua näyttämään niitä malliksi ”kuivana” näyttämöllä.

Kohta Ari innostuu ja huutaa, että ”Tässon jotain! Tässon jotain! Eiksoo!?”

45 min päästä meillä on pohjatyöt tehtynä performanssi-kohtaukseen. Sovimme, että jatkamme tämän hiomista tulevaisuudessa, mutta nyt kutsumme muut näyttelijät lämpiöstä näytämölle ja jatkamme polittiikka-kohtausta eteenpäin. Prosessi etenee ja kohtaus saa koko ajan enemmän lihaa luidensa ympärille.

Klo 19:40 taukoillaan ja klo 20 siirrytään uuden kohtauksen harjoitteluun. Kohtauksen joka tottelee nimeä Sota. Ari ja Kirsi-Kaisa muovailevat meitä erinäköisiin asemiin näytämölle. Löydän itseni makaamasta selälläni näyttämöllä, kun K-K laittaa harjoituksen poikki. ”Sama uudestaan. Lattialla olevien ei tarvitse liikkua.” Edellistä ohjeistusta kolmatta kertaa toteuttaessamme huomaan, ettei päiväunet ole suinkaan vienyt sijaa iltaunilta.
-Torkahditko? kysyy kollegani.
-Saattaa olla, että vähän. vastaan.

Työpäivä loppuu klo 21:30 ja suuntaan pukuhuoneen kautta takaisin lämpiöön odottelemaan. Miksikö? Koska VR. Kolmena iltana viikossa juna Hämeenlinnasta Tampereelle lähtee klo 22:48. Muina iltoina pitää odottaa klo 23:11 lähtevää junaa, kuten esim. tänään. Ennen aikataulu-uudistusta juna Treelle lähti joka ilta klo 22:11. Kiitos VR. Saattaa olla, että minusta, kuten monesta muustakin tulee uudistuksienne johdosta yksityisautoilija. ”Tämä tiedoksi täältä, nurkkapöydästä”

Kotona klo 00:10.
Nukkumassa klo 00:50.

Silmälläpidettävät-näytelmä 2015 (Kuva: Tapio Aulu)
Silmälläpidettävät-näytelmä 2015 (Kuva: Tapio Aulu)

Keskiviikko

Klo 8:00 vaihdetaan taas kuulumisia kotona. Keskiviikko jatkuu normaalien rutiinien mukaan, lukuunottamatta kurkkukipua ja flunssaista oloa, joka on aamusta asti yrittänyt ottaa minusta niskalenkkiä. Töissä pyydän kuiskaajaamme puhumaan repliikkini kohtauksia harjoitellessamme, sillä kurkkuuni sattuu aika tavalla. Oloni huononee koko ajan enemmän ja lounastauon jälkeen on pakko puhaltaa peli poikki.
Kirsi-Kaisan kanssa sovimme, että käyn työterveydessä ja menen loppupäiväksi kotiin lepäämään.

Lääkäri toteaa, että minulla on virusperäinen flunssa, ei onneksi influenssa, sillä korkeaa kuumetta ei ole. Seuraavana päivänä (to) olisi tarkoitus pitää Finnhits-näytelmän lämmitysharjoitukset viikonlopun näytöksiä varten, joten nyt on pakko huilata, että ehtisin toipua pe iltaan mennessä. Finnhits-näytelmässä näyttelijät on käytännössä koko ajan lavalla. Laulua, tanssia ja replikointia runsain mitoin.

Torstai

Torstaina kuume kuitenkin nousee ja olo on vielä huonompi kuin keskiviikkona. Olen K-K:n sekä Finnhitsien ohjaajan Sakari Kirjavaisen kanssa päivän aikana tiivisti yhteydessä ja mietimme mitä toimenpiteitä tilanne vaatii. Itse olen sitä mieltä, että saattaisin pystyä tekemään perjantain näytöksen, jos minun ei tarvitsisi osallistua tanssinumeroihin ja jättäisin taustalauluosuuteni bändin huoleksi.

Ohjaajamme Sakari olisi valmis paikkaamaan minua perjantain näytöksessä, mutta työryhmä päätyy siihen tulokseen, että esitys muuttuu liikaa tämän vaihtoehdon toteutuessa. Pitkällisen pohdinnan päätteeksi Kirsi-Kaisa päättää perua perjantain näytöksen. Kun päätös tehdään torstaina, niin lipunmyynti ehtii infoamaan lipunostaneita ajoissa.
Lisäksi pienennetään riskiä, että tautini pääsisi leviämään talon muihin työntekijöihin. Näyttelijänä olisin halunnut odottaa päätöksen tekoa perjantaihin saakka. Kuka tietää, jos oloni vaikka olisi jo parempi.
Ymmärrän kyllä, miksi ratkaisu piti tehdä jo torstaina.

Istuin kotona sohvalla torstai-iltana ja tajusin, että nyt se sitten osui minun kohdalle. ”Esitys peruttu sairastapauksen vuoksi.”

Kukaan näyttelijä ei toivo sellaista omalle kohdalleen. Jos se tapahtuu kollegalle, niin asiaan on paljon helpompi suhtautua. Ei sairastumiselle mahda mitään, sitä ajattelee. Mutta kun se sattuu omalle kohdalle, niin jostain syystä tämä logiikka pettää. Kuvaan astuu syyllisyyden tunne työkavereiden ja ennen kaikkea yleisön pettämisestä.

Itselläni tuo syyllistäminen kesti torstai-illan ajan. Herättyäni perjantaina, oloni oli parempi ja olin aika varma, että pystyn hoitamaan lauantain kaksi Finnhits-näytöstä. Näin myös kävi ja lauantain esitykset saatiin kunnialla läpi.

Mikko Töyssy ja Lotta Huitti Finnhits-näytelmässä 2016 (Kuva: Tommi Kantanen)
Mikko Töyssy ja Lotta Huitti Finnhits-näytelmässä 2016 (Kuva: Tommi Kantanen)

Tätä kirjoittaessani on keskiviikko ja Suomi sataa ja tuulee-näytelmän harjoitukset ovat olleet täydessä käynnissä maanantaista saakka. Itse olen jo täydessä iskussa, mutta niistäviä neniä näkyy siellä täällä teatterin käytävillä. Toivotaan, että pahin on jo nähty.

Vaikka välillä myrskyää, niin laiva kulkee vääjäämättömästi kohti määränpäätä. Torstaina 16.2. on Suomi sataa ja tuulee -näytelmän ensi-ilta. Silloin laiva on satamassa. Siellä myös pysymme pitkälle kevääseen.
Tervetuloa satamaan.

Lopuksi haluan vielä todeta, että olen erittäin kiitollinen, että saan tehdä tätä työtä. Mahtavat työkaverit, näyttelijät, tekniikka, johto ja muu henkilökunta. Kiitos, että olette.

Mikko Töyssy
Hämeenlinnan teatterin näyttelijä

Jaa:
FacebookTwitterShare

Monta roolia

Tämä aika, jossa elämme, on tuonut ainakin minulle paljon haasteita sähköistymisen myötä. On niin järjetön määrä mitä merkillisimpiä digitaalisia foorumeita, joissa pitää itsestänsä melua, etten minä ainakaan meinaa enää perässä pysyä. Mieluummin kohtaisin ihmisiä ihan livenä ja vaihtaisin ajatuksia kasvokkain. Noh, taitaa olla melko turhaa rimpuilla nykyaikaa vastaan, siispä asiaan!

Kirjoita blogiteksti.
???
Mistä mä kirjoitan?
Suomi sataa ja tuulee-näytelmän tekemisestä.
Ok.

Olen toinen käsikirjoittajista, näyttelen 5 roolia näytelmässä ja teen yleisötyöntekijän ominaisuudessa teatteriworkshoppeja mm. 8-luokkalaisille Kulttuuripolku-hankkeeseen liittyen. Minulla on siis tässä produktiossa monta roolia. Miten sen koen? Haastavaa, mutta ehdottomasti äärimmäisen suuri rikkaus päästä työstämään tätä näytelmää monesta eri näkökulmasta.
Haastavinta on ollut kirjoittaminen, todellista luomisen tuskaa, varsinkin työn konkreettinen aloittaminen. Tyhjä paperi on pelottava näky.

Inspiraation odottelu on turhaa, pitää vaan aloittaa.
Sain onneksi apua keräämästäni materiaalista: tein kymmeniä haastatteluja, luin artikkeleita, tutkimuksia ja kirjoja. Sieltä se teksti sitten lähti pala palalta syntymään.
Suuri helpotus oli saada viime keväänä työpariksi Kirsi-Kaisa, työnteko nopeutui huomattavasti ja yhdessä tekeminen oli paljon hauskempaa kuin yksin tekstin kanssa ähkyily.

Jos tekstin teko oli haastavaa, niin pelottavinta on kuitenkin ollut tekstin luovutus kolleegoille! Ensimmäinen yhteisluku! Sydän sai kyytiä ja sormista söin nahat ensimmäisiin niveliin saakka! Kaikesta huolimatta hengissä ollaan, toistaiseksi. Harjoitukset aloitimme 29.11.2016 ja ”maalissa” pitäisi olla 16.2.2017. Kun nyt tätä kirjoitan, on ensi-iltaan enää reilu kuukausi aikaa. Ja taas pelottaa!

On niin paljon keskeneräisiä asioita. On uskallettava kohdata ne tavalliset näyttelijän kriisit: Kuka minä olen nyt ja miksi? Riitänkö? Onnistunko? Etc. Sen lisäksi käsikirjoittajan rooli tuo uudenlaisen paineen: Myykö tämä näytelmä? En uskalla ajatella tuota dilemmaa yhtään enempää…

Tämän vuoden aloitimme lukudraamalla ja siitä tilaisuudesta ainakin minulle jäi hyvä fiilis! Meillä oli kuulijoita ja tilaisuudessa oli aistittavissa lupaava kiinnostuksen vire tätä näytelmää kohtaan. Nyt puurramme harjoituksissa kohtauksia, koreografioita ja lauluja. Hikoilusta huolimatta (tai ehkä juuri siksi!) meillä on kuitenkin aivan mahtava meiniki tämän ihanan työryhmän kanssa! Kannustava, turvallinen ja hersyvän iloinen työilmapiiri antaa minulle voimia ja rohkeutta nujertaa paineet ja pelot!

Tulta päin vaan ja ilolla eteenpäin!

Henna-Maija Alitalo
näyttelijä-käsikirjoittaja-yhteisötyöntekijä

Jaa:
FacebookTwitterShare

Miten uudet laulut syntyvät?

Olen kai verrattain onnekas, sillä minulle tarjotaan monenmoisia töitä. (Väittämä ”ei kukaan tule kotoa töihin hakemaan” on siis tapauksessani täydellinen ohilyönti.) Vielä onnekkaampaa on pystyä kieltäytymään niistä useimmista, ja valita työn alle vain itseä aidosti kiinnostavat kokeet. Kun Hämeenlinnan teatterista ehdotettiin laulutekstien kirjoittamista Suomen satavuotisjuhlaesitykseen, oli verrattain helppo vastata myöntävästi, etenkin kun työpariksi osoitettiin tuttu taistelutoveri edesmenneestä YUP -yhtyeestä, kosketinsoittaja-säveltäjä Petri Tiainen. Pidän Petristä paljon, ja ammattilaisuutta tutkiessa hän omaa aivan toisen kokoluokan kokemuksen teatterimusiikkitöistä kuin minä: hän on säveltänyt ja kapellimestaroinut laajoja kokonaisuuksia jo pari vuosikymmentä sitten. Ilmeisesti nokkimisjärjestys oli tämä: koreografi Ari Numminen osui ohjaaja Sinisalon tutkaan, ja Arin suostuttua kyytiin ehdotti hän laulujen säveltäjäksi Petriä, joka taas ehdotti tekstien takojaksi minua.
(Jos olen ymmärtänyt asioiden etenemisen täysin väärin, ohjaaja Kirsi-Kaisa voinee oikaista minua seuraavassa näytelmäämme koskevassa kirjoituksessaan.)

jarkko_martikainen
Lauluntekijä Jarkko Martikainen

Työt alkoivat ja etenivät minulle viehättävästi vieraalla tavalla. Kokoonnuimme epäsäännöllisen säännöllisesti Hämeenlinnaan puhumaan kulloisestakin käsikirjoitusversiosta, kohtaus kerrallaan, ja melko avoimien keskustelujen myötä itse kullekin selkenivät ne vaihtoehdot, joita voitaisiin kohtauksissa kohottaa.

Opittuamme näitä asioita palasimme koteihimme ja ryhdyimme töihin.
Laulujen tehtävä on tietenkin alisteinen pääasialle, näytelmäkokonaisuudelle, ja siksi on tärkeä pyrkiä ymmärtämään, mistä suunnasta ja millä välinein itse kutakin laulua tulisi lähestyä. Uskoakseni juuri tästä syystä lauluista tuli sellaisia kuin tuli: joskus ylilyövän rehvakkaita kärjistyksiä käsiteltävästä aiheesta, joskus kohtauksen melankoliaa lisäävistä balladeista, joskus taas lopputulema edusti jotain sellaista, jonka äänikuvasta ei voi aivan tarkoin sanoa, mitä mahdollista ”genreä” laulu edustaa, vaan väliäkö silläkään kun vain valmis kappale innostaa työryhmäläisiä.

Olen siis kirjoittanut laulettavat tekstit ilman mitään viitteitä siitä musiikista, jonka kanssa sen tulisi muodostaa liitto. Joskus takavuosina sellainen metodi on tuottanut viheliäistä päänvaivaa: valkoista paperia tai ruutua tuijottaessaan voi kovin ymmärrettävästi retkahtaa välitilaan, jossa ei toivo juuri muuta kuin edes pientä vihjettä jostain melodisesta tai poljennollisesta ideasta; jotta sellaisen myötä saisi niin sanotusti ”pään auki”. Tällä kertaa käsikirjoituksen versiot toimittivat sen asian, löysin niistä toistuvasti jotain, mistä käynnistää työn, ja alkuun päästyäni luotin vain tiettyihin rytmisiin ja aihevalinnallisiin ratkaisuihini.
Ymmärtääkseni Petri piti tekstejä innoittavina ja ilmeisen helposti sävellettävinä, ainakin hän pystyi tuottamaan työjälkiään vähintään yhtä vuolaasti kuin minä omiani.

Vaan Camelia en osta,
pitäydyn sätkissä
kun työ on osa-ajan silppuna ja pätkissä.
Se yrittämään pistää,
kun turvaverkot puuttuvat
ja pomot suuttuvat, jos puhuu palkanlisistä…

On hieman kylmäävää laittaa parhaansa yritettyään tuore teksti sähköpostimatkalleen ja odottaa, tuleeko sille tyrmäys, miedompaa kritiikin säilän viuhdontaa, aplodeja vai jotain ihan muuta niiden välille osuvaa, mutta yleensä työt tulivat istutetuiksi niille otolliseen maahan.
Jos luulin tehneeni ylilyönnin, joko heittämällä valitun aiheen kiukaalle koko sangollisen vettä, tai lisättyäni melankolisen aiheen matkanteon päälle kuutosvaihteen, kokivat työryhmäläiset useimmin valitun linjan juuri oikeaksi. Ja vaatiihan taiteen tekeminen aina tietyn annosmäärän liioittelua, minkä tietää jo vanhoja kotimaisia mustavalkoelokuvia yhdenkin nähnyt – teatterielämyksiä ei sen säännön ymmärtämiseen vaadita.

Tätä kirjoittaessani en lainkaan tiedä, minne asti kokonaista kappaletta on ehditty viemään. Ohjaus, puvustus, lavastus, näyttelijöiden otteet, musiikin esittäjien työ ja kaikki muukin on jatkuvassa murroksessa ainakin ensi-iltaan asti, ja on kiehtovaa ajatella kaikkia niitä mahdollisuuksia, joista ei ole vielä tehty lopullista päätöstä.
Juuri niin on hyvä, juuri niin tuleekin olla.

Jarkko Martikainen
lauluntekijä

Jaa:
FacebookTwitterShare

Aatteista vaatteiksi

Teatterimme tiloissa kierrätetään tuon tuosta ryhmiä eri oppilaitoksista ja työpaikoilta. Meitä puvuston työntekijöitä pyydetään silloin tällöin kertomaan työstämme näille vierailijoille, ja usein huomaan ihmisten olevan ymmällään siitä, mitä kaikkia vaiheita näyttämöllä nähtävä puvustus pitää sisällään. Tai joskus siitä, että ylipäätään on olemassa ammattiryhmiä, jotka suunnittelevat, hankkivat ja valmistavat näyttelijöiden päällä olevat asut.

Olen ammatiltani pukusuunnittelija. Tässä kirjoituksessa kerron kronologisesti puvustusprosessin etenemisestä Suomi sataa ja tuulee -näytelmässä tähän mennessä. Eri tuotannoissa prosessit voivat olla hyvinkin erilaisia, ja jokaisella suunnittelijalla on oma tapansa toimia.

Pukusuunnittelun lähtökohtina toimivat näytelmän käsikirjoitus sekä keskustelut ohjaajan, lavastajan, ja musiikkinäytelmän kyseessä ollen myös koreografin ja musiikin tekijöiden kanssa. Nämä palaverit auttavat hahmottamaan sitä, millaisessa maastossa näytelmässä toimitaan: millainen on lavastaja Eiran visuaalinen näkemys tai koreografi Arin miettimä liikekieli, mitä musiikin tekijät Jarkko ja Petri ovat ajatelleet lauluja tehdessään, mitä käsikirjoittajat Henna-Maija ja Kirsi-Kaisa (joka myös ohjaa näytelmän) haluavat teoksellaan viestittää. Ennen harjoitusten alkua olen ollut mukana noin kymmenessä eri kokoonpanoilla pidetyssä palaverissa. Suunnittelun tähän näytelmään starttasin syyskuun alussa.

Käsikirjoituksen alkaessa olla kutakuinkin valmis, tein lakanan eli kohtausluettelon. Siitä käy ilmi, ketkä näyttelijät ja mitkä roolihahmot ovat kussakin kohtauksessa, mitä kohtauksessa tapahtuu, mikä biisi esitetään ja ketkä sen esittävät. Tämä vaihe on itselleni välttämätön aivan suunnittelun alussa, jotta pystyn hahmottamaan näytelmän rakenteen ja pukuvaihtojen kiireellisyyden. Suomi sataa ja tuulee -näytelmässä on mukana kahdeksan näyttelijää ja kolme muusikkoa, rooleja on yhteensä noin 45. Pukujen vaihtoaika on joissakin tapauksissa todella lyhyt, näissä kiirevaihdoissa tulevat olemaan mukana pukijamme Pemmi sekä kampaajamme Liisa.

Kampaaja Liisa (vas.) ja pukija Pemmi

Kun olin saanut tietooni näytelmän roolihenkilöt, aloitin virikemateriaalin haalimisen. Selailin kirjoja, lehtiä ja nettiä. Tuijotin ohikulkijoita. Kopioin, leikkasin ja liimasin. Tein kansion, jossa on kuvamateriaalia näytelmässä esiintyvistä ammateista, kansallisuuksista, suomalaisesta kansanperinteestä ja kaikesta, mikä mielestäni auttaa minua suunnittelutyössä. Virikekansion kuvista ei ole hyötyä pelkästään itselleni suunnitteluvaiheessa, vaan myös ompelimolle vaatteiden valmistusvaiheessa. Monet yksityiskohdat näkee paremmin olemassa olevan vaatteen kuvasta kuin pukuluonnoksesta.

img_3202
Milli ja virikekansio
Luonnostelua
Luonnosten synnytystä

Seuraavaksi aloitin luonnostelun. Paneuduin kuhunkin roolihenkilöön ja piirsin vähintään yhden asuehdotelman kullekin. Välillä esittelin luonnoksia ja ajatuksiani ohjaajalle ja koreografille, sitten jatkoin ideoiden kehittelyä ja pikkuhiljaa siirryin miettimään pukujen värimaailmaa. Hahmottelin, mitkä värit toimisivat kullakin roolihahmolla, mutta samalla tuntuisivat sopivilta lavastuksen luomassa maailmassa. Oman panoksensa esityksen visuaaliseen ilmeeseen tulee antamaan valosuunnittelijamme Jartsa.

Esittelin puvustusideoita puvustolle jo ennen kuin lopulliset suunnitelmat olivat valmiit, jotta ainakin joidenkin valmistettavien pukujen kaavoitus ja valmistus voitiin aloittaa. Itse jatkoin vielä luonnosten ja värien parissa, lisäksi jotkin hahmot vaativat aikaa ja hauduttelua enemmän kuin toiset. Suunnitelmien selkiydyttyä kävimme taas luonnokset läpi puvuston väen kanssa. Tällä kertaa listasimme, mitkä vaatteet löytyisivät mahdollisesti pukuvarastostamme, mitkä pitäisi hankkia kaupoista ja mitkä vaatteet olisi valmistettava. Kartoitimme kangasvarastomme antimet, jonka jälkeen hankin puuttuvat materiaalit kangastukusta ja aloitin värjäämistä kaipaavien kankaiden työstämisen. Pukuvaraston penkomisen jälkeen suuntasin kaupoille ja kirppareille värjäten välillä lisää kankaita ompelimon tarpeisiin. Puvustossa työskentelevät kaavoituksesta, leikkuusta ja esimiestehtävistä vastaava Emmi sekä osa-aikaiset ompelijat Sanna, Johanna ja Katri harjoittelija Suvin avustuksella. Pemmi siis toimii esityksissä pukijana ja hoitaa myös vaatteiden pukuhuollon.

img_3284
Ompelimon väkeä: vasemmalta Suvi, Sanna, Johanna ja Emmi
Väriliemien keittelyä
Väriliemien keittelyä

Suomi sataa ja tuulee -näytelmän harjoitukset alkoivat 29.11, ja kun ennen lukuharjoituksen alkua esittelin pukuideani muulle työryhmälle, suurin osa puvuista oli jo sovituskunnossa. Sovitusten aikana tulen keskustelemaan näyttelijöiden kanssa ajatuksistani kunkin roolihahmon kohdalla, samalla käymme läpi näytelmässä esiintyvät pukuvaihdot. Jos ilmenee, että tulkintamme näyttelijän kanssa jostakin roolihahmosta ovat kovinkin erilaiset, pyrimme löytämään yhteisymmärryksen ja varaudumme muutoksiin. Myös ohjaajalla voi ilmetä uusia ajatuksia harjoitusten edetessä.

mina%cc%88-ja-eira-kopio
Pukuluonnosten tutkailua lavastaja Eiran (oik.) kanssa
Sovitettava Tökä pakenee sosiaaliseen mediaan
Sovitettava Tökä pakenee sosiaaliseen mediaan

Näytelmän ensi-ilta on 16.2.2017, mikä tarkoittaa, että puvustuksen olisi hyvä olla kutakuinkin valmis helmikuun alussa. Pukuvaihdot vaativat harjoittelua, myös valosuunnittelijan olisi oman työnsä kannalta tärkeää nähdä vaatteet näyttämöllä hyvissä ajoin. Niin ompelimolle kuin itsellenikin tämä aikataulu jättäisi riittävästi pelivaraa korjausten tekemiseen. Pukijoille ja näyttelijöille se takaisi turvallisen olon kiirevaihtoihin, ja näyttelijät ehtisivät päästä tutuiksi työvaatteidensa kanssa.

Helmikuun alku on täällä nopeammin kuin huomaammekaan. Sitä ennen meidän puvuston likkojen jalat ehtivät ottaa monta juoksuaskelta, monta hikipisaraa ehditään pyyhkäistä, monet epätoivon alhot kokea. Mutta yhtä varmasti myös huumorin kukka ehtii kukkia ja nauru raikaa. Kun ensi-ilta sitten koittaa, toivomme voivamme olla ylpeitä näyttämöllä esillä olevasta työpanoksestamme. Samalla toivomme näyttelijöiden kokevan rooliasunsa työtään tukeviksi ja katsojien uskovan näkemäänsä sekä saavan vastinetta estetiikan kaipuulleen.

Anne Laatikainen

Pukusuunnittelija

Jaa:
FacebookTwitterShare